Haastavat aikuiset, haastavat lapset

Kirjoitin aiemmin tähän blogiin tekstin tuen tarpeiden tilannesidonnaisuudesta ja aikuisen toiminnan vaikutuksesta tuen tarpeiden ilmenemiseen. Kirjoituksesta tuli paljon palautetta niin ammattilaisilta kuin tukea tarvitsevien lasten vanhemmilta. Erityisesti varhaiskasvatuksen ammattilaisten oman toiminnan vaikutusta lapseen pidettiin asiana, joka on edelleen usein tiedostamatta ja joka vaikuttaa lapsen tuen onnistumiseen varhaiskasvatuksessa. 

"Miksi se lapsi haastaa aina just mua?"

Esitin aiemmassa blogitekstissä, että muutosodotusten tulisi kohdistua varhaiskasvatuksen ammattilaisten toimintaan, kun lapsella on tuen tarve, ei lapseen. Tämä pätee myös ja erityisesti silloin, kun puhutaan vuorovaikutuksesta ja esimerkiksi juuri lapsen haastavasta käyttäytymisestä. 

Vuorovaikutuksen idea on nimensä mukaisesti vaikuttaa vuoroissa. Ensin viestii toinen, sitten toinen, ja näin luodaan yhteistä dialogia, jossa kumpikin paitsi tuo tiedettäväksi oman näkökulmansa, myös vaikuttaa toiseen osapuoleen. Tämä vastavuoroisuuden idea on vuorovaikutuksen peruselementti. Se tarkoittaa, että omalla sanomisella ja viestinnällä jätetään ikään kuin ovi auki lapsen mielipiteelle, näkemykselle ja vastaukselle - tai suljetaan se. Väitän, että lapsen haastavan käyttäytymisen juuret ovat joskus juuri siinä prosessissa, jossa aikuinen puhumalla, elehtimällä, äänensävyillä tai muuten luo lapselle sellaisen lähtötilanteen vastata aikuisen viestiin, että tuloksena on haastavaa käyttäytymistä. Lapsi ei ehkä tule ymmärretyksi, hän on eri mieltä, muttei saa mahdollisuutta selittää tai hänellä ei ole keinoja tuoda ilmi näkökulmaansa.

Omalla viestinnällä jätetään ovi auki lapsen mielipiteelle ja näkemykselle - tai suljetaan se.

Olemme kaikki varmasti olleet lukuisia kertoja tilanteissa, joissa meitä ei kuunnella eikä meidän anneta kertoa näkökulmaamme johonkin meitä koskevaan asiaan. Tai voi olla, että puhuja on ymmärtänyt asian ihan väärin eikä halua kuunnella meidän näkökulmaamme asiaan. Ehkä hän suhtautuu meihin välinpitämättömästi, vähättelee tai käyttäytyy tilanteeseen nähden turhan hyökkäävästi. Tämä kaikki turhauttaa, suututtaa ja saattaa herättää myös aikuisessa halun nousta vastustamaan sitä, joka eväsi meiltä mahdollisuuden kertoa näkökulmamme tai toimi muuten epäreilusti. En yhtään ihmettele, että näin käy myös lapselle. 

Näin voi käydä silloin, kun lapsi yrittää turhaan saada työvuorolistojen kanssa uurastavan kiireisen aikuisen kuuntelemaan ja päätyy heittämään puurolautasen lattialle saadakseen huomion. Aikuinen huomaa puurolautasen ja haastavan käytöksen, lapsi sen, että hänellä oli asiaa, joka kuitenkin jää todennäköisesti puuron siivouksen jalkoihin. Toisella kertaa lapsi voi haastaa silloin, kun häntä kielletään toistuvasti puhumasta ja pyörimästä paikallaan yhteisellä hetkellä, kun lapsi yrittää saada sanottua, että housujen lappu kutittaa eikä laulamisesta tule siksi mitään. Jälleen huomaamme helposti pyörimisen, puhumisen, siis sen, että lapsi tekee jotain, mitä emme halua hänen kyseisessä tilanteessa tekevän. Kaikissa näissä tilanteissa lapsi tulee ohitetuksi eivätkä aikuisen ja lapsen näkökulmat kohtaa. Tärkein kysymys "Mitä sinä haluat sanoa käyttäytymiselläsi?" jaa usein kysymättä.

Kaikki lapset eivät luonnollisesti käyttäydy haastavasti vain siksi, että emme tavoita heidän näkökulmaansa tai että olemme vuorovaikutuksessa epäkunnioittavasti. Tiedämme, että lapsen käyttäytymisen taustalla voi olla myös lukuisia muita syitä kuin ammattilaisen vuorovaikutustavat. Näiden syiden kartoittaminen on yhtälailla tärkeää ja lapsen kokonaisvaltainen tukeminen oleellista. Kuten edellisessä blogitekstissäkin kirjoitin, huomaamme nämä lapseen liittyvät syyt kuitenkin usein tehokkaammin kuin itseemme liittyvät tekijät, jotka vaikuttavat lapseen.

Oleellista kuitenkin on ymmärtää, että vuorovaikutusilmapiiri ryhmässä voi olla tärkeä, tärkein tai jopa ainoa syy siihen, että lapsi käyttäytyy haastavasti. Toisaalta positiivinen, kannustava ja lapsen näkökulman tavoittava vuorovaikutus ei muodosta uhkaa kenellekään vaan päin vastoin tukee kaikkia. Vaikutusta voi testata yksinkertaisesti vastaamalla lapsen pyyntöön (esim. saanko mä pelata tabletilla?) joko "EI" napakalla äänellä, vaihtoehtoja antamatta, ja seuraavalla kerralla vastaavasti kysymällä "Mitäs sä itse ajattelet?". Molemmissa tilanteissa saatetaan päätyä samaan lopputulokseen, mutta matka siihen on hyvin erilainen.

"Miksi toi aikuinen aina haastaa just mua?"

Voisiko näkökulman muutos auttaa tarkastelemaan vuorovaikutustapojen tematiikkaa uudella tavalla? Onko niin, että joskus aikuisen tapa olla vuorovaikutuksessa onkin se, joka haastaa, provosoi, nostaa esiin lapsen heikot kohdat, lyttää, mitätöi? Voiko aikuinen olla se, joka käyttäytyy haastavasti? Tällä kysymyksellä en edelleenkään halua vähätellä lapsen haasteita, niiden tunnistamisen merkitystä tai väittää, että kaikki on napsautettavissa kadoksiin kuin taikaiskusta oikeanlaisella vuorovaikutuksella. Kannustan kuitenkin pohtimaan haastavassa vuorovaikutustilanteessa, haastavan lapsen kanssa toimittaessa, että toiminko myös tai erityisesti minä haastavasti tässä tilanteessa.

"No mutta kun tätä työtä tehdään persoonalla!"

Vuorovaikutustapojen ja oman oikeassa olemisen näkökulman haastaminen olisi kaikesta päätellen hyvin tärkeää. Samalla se on myös hyvin vaikeaa, koska kyse on hyvin henkilökohtaisesta asiasta. Varhaiskasvatuksessa tehtävästä työstä, samoin kuin opetustyöstä ja oikeastaan kaikista vuorovaikutukseen perustuvista ammateista sanotaan usein, että niitä tehdään persoonalla. Tämä on luonnollisesti totta. Valitettavasti lausahdus mahdollistaa myös oman toimintatavan taakse piiloutumisen silloin, kun toimintatapoja tulisi kriittisesti tarkastella ja kehittää. Koska kyse on persoonasta, joka helposti mielletään pysyväksi, myös itselle mahdollisten toimintatapojen valikoima mielletään muuttumattomaksi: "Mä nyt olen tällainen, että sanon aina suoraan. EI tulee suusta niin automaattisesti, vanhasta tottumuksesta.

Ammattilaisen oma tapa olla vuorovaikutuksessa lapsen kanssa on varmasti lapsen varhaiskasvatusympäristössä vaikuttavista elementeistä kaikkein henkilökohtaisin ja siksi usein vaikeimmin lähestyttävä muutoksen näkökulmasta. Omaan persoonalliseen toimintatapaan liittyvät muutostarpeet menevät usein niin sanotusti ihon alle: "Miten niin minä muka puhun lapsille rumasti? Miten sitten pitäisi?". Tuntuu hankalalta ja vaikealta muuttaa sitä, joka kumpuaa niin vahvasti omasta itsestä. Kyse on kuitenkin keskeisestä osasta ammatillista toimintatapaa, vastuuta ja pedagogista osaamista työssä, joka perustuu vuorovaikutukseen.

Ammattilaisena on hyvä tulla ajoittain haastetuksi, koska haastavissa tilanteissa piilee mahdollisuus ammatillisen kehittymiseen.

Vuorovaikutustapojen muuttaminen vaatii tiedostamista, omien toimintatapojen reflektointia sekä yhteistä, jatkuvaa keskustelua ryhmien ja yksiköiden toimintatavoista. Tarvittaessa ei-rakentaviin vuorovaikutustapoihin, kuten ongelmakeskeisyyteen, negatiivisuuteen ja kyynisyyteen on puuttuttava niin tiimissä kuin erityisesti johtajien toimesta. Ryhmän vuorovaikutusilmapiiri on hyvin merkittävä osa lapsen hyvinvoinnin tukemista. Puuttuminen koetaan kuitenkin jo tämän blogin saaman palautteen pohjalta vaikeaksi, ehkä vaikeimmaksi ryhmien ja ammattilaisten toimintatapoihin liittyvistä asioista. 

Toimintatapojen muuttamisen voi kuitenkin aloittaa juuri tiedostamisesta. Vuorovaikutustapojen merkityksestä kannattaa yksinkertaisesti puhua yhdessä. Onnistumisten ja positiivisten esimerkkien tuominen esiin työyhteisössä rakentaa myös kestävää pohjaa kehittymiselle ja herättää motivaation toimia toisin: "Huomasitko, miten Ville ei yhtään vastustanut sun ohjetta, kun kysyitkin, että mitä sä Ville itse ajattelet käskyn sijaan?" 

Noora Heiskanen
Kirjoittaja on Suomen varhaiskasvatuksen erityisopettajat SVEOT ry:n puheenjohtaja