Tuen sudenkuopat - mitä tuen tarve on?

Tarkastelen tässä kirjoituksessa tuen tarpeen olemusta ja siihen liittyviä yleisiä käsityksiä varhaiskasvatuksen kehityksen ja oppimisen tuen näkökulmasta. Tarkastelen erityisesti kahta sudenkuoppaa, joiden mukaan 1) tuen tarve ymmärretään lapsen ongelmana ja 2) tukea tarvitsevaan lapseen kohdistetaan muutosvaatimuksia. Pohdiskelen myös näiden käsitysten vaikutuksia tuen toteuttamiseen.

Lapsella on tuen tarve

Ensimmäinen sudenkuoppa liittyy siihen, miten ymmärrämme tuen tarpeen ja sen taustalla vaikuttavat tekijät. Ajattelemme helposti, että nimenomaan lapsi on se, johon tuen tarpeen tausta on paikannettavissa. Voi tuntua hyvinkin loogiselta esittää, että koska lapsella on tarve tukeen varhaiskasvatuksessa, tuen tarve johtuu lapsessa. Tämä on näkökulma, jonka erityisesti haluan tällä kirjoituksella haastaa.

Tuen tarve ei johdu lapsesta, vaan se syntyy ympäristön ja lapsen tilanteen yhteisvaikutuksesta.

Tiedämme lukuisia asioita ympäristön merkityksestä ja hyödynnämme näitä tietoja varhaiskasvatuksessa jatkuvasti. Ajattelemme esimerkiksi, että lapsen vertaisryhmä voi toimia oppimisen motivaattorina tai että pysyvyys ihmissuhteissa tukee pienen lapsen hyvinvointia varhaiskasvatuksessa. Samalla tavalla lasta ympäröivät varhaiskasvatuksen käytännöt ovat osaltaan synnyttämässä tai vaimentamassa lapsen tuen tarpeita.

Useat lukijat ovat varmasti olleet tilanteessa, jossa on pohdittu, miksi lapsi esimerkiksi toimii kotona ja varhaiskasvatuksessa eri tavalla tai miksi tuen tarve näyttäytyy vain toisessa näistä. Kyse ei ole väärästä ja oikeasta tiedosta, vaan siitä, että tuen tarpeet eivät ole pysyviä tai lapsesta riippuvaisia, vaan tilannesidonnaisia. Tuen tarpeen tarkastelussa ei siis riitä ainoastaan lapsen tilanteen ja tarpeiden kartoitus, vaan tarkastelu on suunnattava yhtälailla ja ehkä vielä laajemmassa määrin siihen, mikä ympäröi lasta varhaiskasvatuksessa. Fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja emotionaalinen ympäristö, ilmapiiri, vuorovaikutustavat ja ryhmän käytännöt vaikuttavat kaikki siihen, miten lapsen tuen tarve ryhmässä ilmenee.

Tietyissä tilanteissa ympäristön merkitys on ehkä selkeämmin huomattavissa kuin toisissa. Esimerkiki silloin, kun suomea toisena kielenään puhuva, kielitaidon ensiaskelia kulkeva lapsi osallistuu varhaiskasvatukseen, miellämme ehkä helpostikin, että lapsen ympäristön käyttämä kieli vaikuttaa siihen, millainen tuen tarve lapselle rakentuu varhaiskasvatuksessa. Kotona, äidinkieltä käyttäessään, lapsen toimintamahdollisuudet ovat hyvin erilaiset kuin varhaiskasvatuksessa. Tilanne on kuitenkin hyvin samanlainen myös silloin, kun lapsella on mikä tahansa vamma, sairaus, diagnoosi tai muu tila, josta hyvin suoraan näyttää aiheutuvan tuen tarpeita. Tuen tarve on näissäkin tilanteissa yksilöllinen ja ympäristö vaikuttaa siihen, millaisena haasteet näyttäytyvät.

ESIMERKKI: Kun ryhmään tulee lapsi, jolla on liikuntavamma, emme ennen lapseen tutustumista tiedä hänen kehityksen ja oppimisen tuen tarpeitaan juuri kyseisessä ryhmässä, vaikka voimme tietää vammadiagnoosin.

Tuen tarpeet ovat siis yksilöllisiä ja riippuvaisia siitä, mihin ympäristöön lapsi on tulossa. Ymmärrämme, että on mahdollista luoda ympäristö, jossa esimerkiksi pyörätuolilla liikkuminen on mahdollista ilman apua, ja toisaalta on ihan yhtälailla mahdollista luoda ympäristö, jossa tämä ei ole mahdollista. Samalla tavalla käyttäytymisen, tunne-elämän ja sosiaalisen toiminnan haasteet syntyvät tietyissä ympäristöissä, tietynlaisen vuorovaikutuksen seurauksena, lapsen ja ympäristön yhteisvaikutuksena.

Lapsen tulee muuttua

Ajatus lapsen ominaisuuksista tai käyttäytymismalleista tuen tarpeiden taustalla johtaa helposti toiseen sudenkuoppaan, ajatukseen, jonka mukaan lapsen täytyy muuttua, jotta tuen tarve poistuisi. Tämä on ehkä selkeimmin nähtävissä silloin, kun lapsen tuen tarve liittyy käyttäytymiseen, sosiaalisiin suhteisiin tai tunne-elämään ja näkyy konkreettisesti ulospäin. On helppo ajatella, että lapsen käytöksen muuttuessa myös tuen tarve poistuisi.

Oppimisen ja kehityksen tuessa muutosodotusten tulee kohdistua pedagogiikkaan, ympäristöön, vuorovaikutustapoihin, työn organisointiin, yhteistyöhön - siis aikuisten toimintaan.

Lapsen tukemisessa kaikkein keskeisintä on aikuisten toiminta. Tämä ei luultavasti ole yllätys, mutta tämän hyvinkin itsestään selvän asian ääneen sanominen on osoittautunut hyvin tarpeelliseksi. Näemme usein hyvin selvästi ne lapsen ominaisuudet, jotka mielestämme ovat synnyttämässä haasteita varhaiskasvatuksessa, mutta emme yhtä aktiivisesti tarkastele omaa osuuttamme tässä prosessissa. Keskitymme havainnoinnissa, suunnitelmia laatiessamme ja myös suullisessa vuorovaikutuksessa paljon juuri lapseen ja lapsen tilanteen arviointiin, kun pohdimme tuen tarpeita. Myös muutosodotukset kohdistuvat silloin helposti lapseen.

Ajattelen, että muutosodotusten kohdistuminen lapseen näyttäytyy käytännössä erityisesti kolmella tavalla:

1. Tuen suunnittelu kohdistuu lapsen, ei pedagogiikan, muuttamiseen, 
2. Tuen onnistuneisuuden arvioinnissa keskitytään lapsen arviointiin ja 
3. Ammattilaisten toiminnan merkitys lapsen tukemisessa jää vähemmälle.  

Ensimmäinen kohta saattaa näyttäytyä esimerkiksi lapsen varhaiskasvatussuunnitelmaan asetettuina tavoitteina (Henrin pitää oppi olemaan rauhallisesti aamupiirillä), jotka tavoittelevat muutosta lapsessa. Kuten tiedämme, Varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden mukaan tavoitteiden tulisi kohdentua ammattilaisten toimintaan (Autamme Henriä suuntaamaan tarkkaavaisuuttaan ja rauhoittumaan kuvin, aikuisen läsnäololla...). On helposti huomattavissa, että jälkimmäisessä vaihtoehdossa vastuu asetetaan lapsen sijaan ammattilaisten harteille, kuten pitääkin, sillä on oltava aikuisen vastuulla auttaa lasta eteenpäin kehityksessä, oppimisessa ja hyvinvoinnissa. Arvioinnin ja toiminnan kehittämisen osalta ero on samanlainen: arvioidaanko lasta vai toimintaa, keskitytäänkö toiminnan kehittämiseen vai jäädäänkö kiinni lapsen haasteisiin ja niiden asettamiin rajoitteisiin.

Tuen havaitsemisesta kohti toimintaa

Väitän, että onnistuneen tuen avain on usein juuri ymmärrys tarkastella kriittisesti omaa ja ryhmän pedagogista toimintaa osana lapsen haasteiden rakentumista ja tehdä tarvittavia muutoksia. Haasteen huomaaminen on vasta ensimmäinen askel tuen suunnittelussa ja siitä tulee heti siirtyä tekojen tasolle. Havainnot haasteiden ilmenemisestä ovat luonnollisesti tärkeitä työkaluja, jotka kuitenkin tulee valjastaa pedagogisen suunnittelun välineiksi. Tuen suunnittelun näkökulmasta juuri tieto siitä, miten ympäristö vaikuttaa lapsen tuen ilmenemiseen on hyvin oleellista.

Noora Heiskanen
Kirjoittaja on Suomen varhaiskasvatuksen erityisopettajat SVEOT ry:n puheenjohtaja


Mihin muihin sudenkuoppiin lapsen tukea suunniteltaessa ja toteutettaessa usein pudotaan? Kommentoi!